Kun olen poissa -palvelun taustalla on kahdeksan osakasta, joista yhtenä on oululainen psykiatri, psykoterapeutti ja työterveyshuollon erikoislääkäri Sari Hautakoski. Sari innostui ideasta heti siitä kuultuaan ja halusi lähteä mukaan yrityksen toimintaan.
”Olen itse selvittänyt yksin kaksi kuolinpesää ja ollut mukana kolmannessa, joten tiedän kokemuksesta mitä se tarkoittaa. Minulle tuli välittömästi tästä ideasta kuultuani tunne, että tässä bisnesideassa on jotain.”
Pahimmillaan hankalasti selvitettävät kuolinpesät voivat tuoda mukanaan omaisille paljon kärsimystä, jopa henkilökohtaisia konkursseja. Miksi siis jättää jälkeensä ongelmia, jos asioista olisi mahdollista tehdä selkeitä? Ihminen itse ei ole omia solmujaan päättämässä, mutta läheisille siinä on valtava ponnistus, josta olisi mahdollista tehdä paljon kevyempääkin.
Tuntemattoman pelko on normaalia
Sari on pohtinut sekä työssä että vapaa-ajallaan sitä, kuinka vaikeaa oman kuoleman käsittely on meille suomalaisille aiheena. Kun olen poissa -palvelu on uusi ja harva hankkii sen hetken mielijohteesta. Useimpien on kypsyteltävä asiaa käymällä verkkosivuilla useamman kerran ennen tilin avaamista. Palvelusta on haluttu tehdä hienovarainen ja psykologisesti turvallinen, mutta tosiasiat ja faktat halutaan silti esittää suoraan ja kiertelemättä.
”Kuolema on väistämätön asia. On normaalia pelätä tuntematonta, kukaan meistä ei tiedä varmasti mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joten kuolema jos mikä on suuri tuntematon.”
Oman kuolevaisuuden jättäminen taka-alalle ei ole kestävää ajattelua.
”Se on vähän sama kuin olisi laskuja maksettavana silloin, kun niihin ei ole rahaa. Piilotat laskut ja toivot parasta, mutta jonain päivänä velkoja koputtaa ovellasi. Kuoleman kanssa on samoin. Sen välttely johtaa siihen, että kun hetki koittaa oletkin täysin valmistautumaton.”
Oman kuolevaisuuden tiedostaminen on Sarin mukaan kuitenkin ihmiselle voimavara, jos sen on päättänyt kohdata ja hyväksyä.
”Silloin tapahtuu samantyyppinen ilmiö kuin vaikka kesälomien kanssa. Kun tiedämme, että kesäloma on rajallinen emme useinkaan halua haaskata aikaa, vaan ottaa jokaisesta lomapäivästä mahdollisimman paljon irti. Ihminen, joka ymmärtää elämänsä päättyvän osaa elää hetkessä ja tehdä asioita jo nyt – ei sitten joskus. Elämä on tarkoituksellisempaa. Ei ajatus kuolemasta pilaa elämää, vaan päinvastoin.”
Kirjallisuus oman prosessin tukena
Sari on lukenut paljon kuolemaa käsittelevää kirjallisuutta ja kertoo sen olevan yksi vaihtoehto, jolla omaa kuolevaisuuttaan voi tutkia ja lähestyä. Kun omia ajatuksia peilaa muiden pohdintaan voi haastaa omia uskomuksiaan ja pelkojaan.
”Kirjoista löytää aiheeseen mielenkiintoisia näkökulmia. Monessa johtopäätös on, että kuollessa siirrymme vain toiseen todellisuuteen. Kuolleen levollisilla kasvoilla kerrotaan olevan rauhaa ja rakkautta. Kuoleman hetki voi olla jopa lohduttava kokemus läsnä olevalle omaiselle. Kirjoissa on myös mielenkiintoisia kokemuksia.”
Michael Hebbin Puhutaan kuolemasta illallisella -kirjassa nostetaan Nobel-voittajien Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn tutkimus, jossa he toteavat ihmisillä olevan taipumus laiminlyödä yleistä dataa, joka koskee meitä ja sen sijaan kiinnostua datasta, joka liittyy erityistapauksiin. Perustason tieto kaikista ihmisistä on, että tulemme kuolemaan. Silti meistä ei tunnu siltä, että kuolemme. Olemme täällä, hengitämme ja elämme. Niinpä laiminlyömme ärsyttävän todellisuuden, jonka mukaan olemme kuolevaisia. Sen lisäksi meitä häiritsee myös huomaavaisuusharha, taipumuksemme ilmaista mielipiteitä, jotka ovat sosiaalisesti hyväksytympiä kuin omat mielipiteemme, jotta emme pahoita toisen mieltä. Huomaavaisuusharha on hiljainen tappaja, joka vähentää olemattomiin todennäköisyyden, jolla puhumme kuolemasta ja siihen liittyvistä järjestelyistä esimerkiksi läheistemme kanssa.
Michael Hebbin kirjan lisäksi Sari suosittelee kirjahyllystään myös:
Tiina Raevaara: Ikuisen elämän lyhyt historia
Peter ja Elizabeth Fewwick: Kuolemisen taito
